Melli-Kerttu Kuurankukan muistolle

Muistan sen päivän niin  hyvin kun Melli tuli meille. Äitini oli pitänyt sitä päivän piilossa omassa huoneessaan, sillä Mimmi ei ollut vielä hyväksynyt uutta tulokasta. Yhtenä aamuna äiti avasi huoneeni oven ja kantoi sylisään harmaata klönttiä ja ajattelin sitä uudeksi pehmoleluksi. Karvakasan pää kuitenkin kääntyi ja kuului pieni maukaisu. Se oli uusi kissa! Melli ei ollut tullessaan pentu, vaan se tuli meille löytöeläinkodista. Ei kulunut kauaa kun Mimmi jo hyväksyi Mellin uudeksi siskokseen ja heistä tuli hyvät ystävät.

Melli osottautui hellyydenkipeäksi sylikissaksi, joka jätti aina kilon karvaa paidalle kehräyksen jälkeen. En muista päivää jolloin Fiona tuli meille, mutta muistan kun Melli näki Fionan ekaa kertaa. En ole koskaan nähnyt kissalla niin tuuheaa häntää, kun Mellillä oli kaikki karvat pystyssä ja häntä kuin vanhanaikainen pölyhuiska!  Niikun jossain toisessa postauksessa kerroin, niin koirien tulemisen jälkeen perheeseen, Melli vietti kaikki päivät kissojen huoneessa. Kävimme aina välillä pitämässä Melille seuraa ja istuskelimme nojatuolissa. Aina kun tulimme jompikumpi syystä tai toisesta kissojen huoneeseen, niin Melli nousi koristaan, naukui ja venytteli ja alkoi kehräämään.

Kuitenkin noin kolme viikkoa sitten se loppui. Melli ei enään noussut koristaan kun käytiin laittamassa pyykkejä kuivumaan. Hän vain tervehti hiljaa naukuen. Kävimme välillä istuskelemassa nojatuolissa, muttei Melli tullut syliin. Viikko sen jälkeen, Melli ei enää edes tervehtinyt ja oli lopettanut syömisen ja laihtui hetkessä kilon laihemmaksi. Melli oli hyvin alakuloinen ja tiesimme että nyt oli jotain pakko tehdä. Veimme sen lääkäriin ja vasta sitten huomasimme kuinka keltainen Mellin iho oli. Selvästi maksassa on jotain. Melli sai kanyylin ja sitä tutkittiin ja saatiin se kotiin. Joko maksatulehdus tai syöpä? Sai vain rukoilla että Melli paranee.. Annoimme sille paljon kissanruuasta saatavaa kastiketta ja laskimme korin lattialle kiipeilypuusta, jotta Mellin ei tarvitsisi hyppiä rauhoitushuuruisa ja kanyyli tassussa. Seuraavana aamuna minä lähdin kouluun ja äiti vei Mellin takaisin lääkäriin. Koulun jälkeen menin kaverini kanssa salille ja sain äidiltä viestin että ei taida tulla hyviä uutisia. Lähdin kotiin ja bussissa äitini soitti kahdesta vaihtoehdosta: Melliltä löytyi maksasta tai sen vierestä syöpä.. Joko antibiotit, kipulääke ja leikkaus joista tulos olisi silti hyvin epätodennäköinen tai sitten eutanasia samantien. Siinä kohdassa en ajatellut itseäni tai sitä kuinka ikävä meille tulisi, vaan tiesin heti mikä on oikein kissamme kannalta. Emme antaisi sen kärsiä enää hetkeään. Sanoin äidille että jos voisi tulla hakemaan minut ja pääsisin hyvästelemään kissamme toiselle matkalleen. Pian sen jälkeen oltiin lääkäripöydän äärellä ja Melli makasi rauhoittavissa silmät auki pöydällä. En ollut varma naukaisiko melli tervehdykseksi, muttta siltä se ainakin kuulosta.. Silitimme sitä ja annoimme pusuja. En tiedä kuinka kauan hyvästelyissämme kesti kun lääkäri antoi lopetusaineen kanyylistä ja silitimme Melliä. Kuiskasimme kuinka rakas kissamme on ja että tulemme kaikki sitten joskus perässä..

Mellin lähdöstä on vain viikko. Välillä olen katsonut että se kävelisi eteisessä tai kuulen kuinka se vaihtaa korissaan asentoa, vaikkei meidän toinen kissa edes olisi kissojen huoneessa. Näin jälkeenpäin ajateltuna, oliko Mellillä syöpä ollut alusta asti, kun aina lähti niin paljon karvaa, mutta nyt vasta puhjennut näin vakavaksi...? Nyt kuitenkin tiedämme että Mellillä on kaikki hyvin ja sitä ei enää satu. Melli-Kerttu Kuurankukka on aina meidän kaunein harmaakatti <3